New York New York

Nyt kun pitäisi kirjoittaa, on sellainen olo, että pitäisi kirjoittaa englanniksi. Tuntuu, että ajatusten ilmaiseminen olisi jostain syystä helpompaa englanniksi kuin suomeksi. Sanat ja lauseiden aloitukset sinkoilevat mieleen englannin kielellä ja niiden käännökset kuulostavat oudoilta, melkein tyhmiltä ja jokseenkin keskeneräisiltä. Sen siitä ehkä sitten saa; fingelska kukoistaa tässä uudessa perheessä, joka on hippi ja vähän hullu. Perhe, joka otti minut avosylin vastaan jo ennen kuin saavuin Amerikan mantereelle. Perhe, johon minä kuulun luultavasti senkin jälkeen, kun lähden kotiin.

Ensimmäisenä koulupäivänä opettaja puhuu luokan edessä, toivottaa lapset tervetulleksi ja jakaa piirustuspaperit: tehtävänä on piirtää kesälomasta. Helppoa ja yksinkertaista. Mutta mitä tehdä tuntemattomien lasten kanssa lentokentällä, kun pakolliset kysymykset kesälomasta on esitetty? Etukäteen ulkoa opetellut kysymykset hukkuivat mielestä kuin tuhka tuuleen, kun tulevat hoidokkini puhua pulputtivat yhteen ääneen samalla kiistellen siitä, kuka saa kertoa mistäkin ja kenen vuoro on puhua nyt. Onneksi minulla on kaksi korvaa. Taisimme äänekkyyden lisäksi olla lentokentällä myös aikamoinen näky viulukotelon, tietokoneen, käsilaukun, kahden selkärepun sekä pitsalaatikoiden kanssa. Niin, pitsalaatikoiden sisältöineen... Eipä ehtinyt tulla nälkä lennon aikana, vaikka kahdeksan tuntia pitkä aika olikin.

Diplomaattipassista on omat etunsa ja kurvasimme JFK:lla nätisti jonon ensimmäisiksi. Pitsalaatikot aiheuttivat eittämättä huvittuneita katseita, mutta laatikoista kiinnostunein taisi kuitenkin olla vartiokoira. Tuloksena koiran tarkastuksesta pieni räävitty kinkkupitsan palanen jäi kentälle, mutta pelkkää tomaattikastiketta ja juustoa sisältävä selvisi muutamaksi päiväksi jääkaappiin ennen roskiin joutumista. Kukaan ei kuitenkaan ollut kentällä tietoinen savulohileivästä, joka päätyi seuraavana aamuna aamiaslautaselleni.

Kuvittelin tänne lähtemisen ja täällä olemisen olevan kyyneleiden nieleskelemistä ja silmien räpytellyä. Silmät kyynelissä kuljin turvatarkastuksesta sitoitumaani tulevaisuuteen, mutta seuraavat kyyneleet nousivat silmiini vasta nähtyäni varsin tutun auton ja muuttokontin mukana saapuneista omista tavaroista. Yksikään kyynel ei kuitenkaan vierähtänyt poskelle asti ennen kuin Iskä soitti maanantaina. Välimatkan tajuaminen puhelun jälkeen sai tipautettua muutaman kyyneleen yli laidan. Liekö sitten henkinen valmistautuminen, mahdoton kiire ja asioiden järjesteleminen vai yhtenä perheenjäsenenä oleminen lievittänyt koti-ikävää. Kuka tietää, mutta kyse taitaa kuitenkin olla vain ikävästä, sillä koti on nyt täällä.