UNIS

Wivillä oli tänään orientaatiopäivä Uniksessa (UNIS = The United Nations International School). Lähdimme aamulla koko perhe kävellen Kahdennellekymmenennelle kadulle Itäisen Joen rantaan. Koulu rakennus on oikeastaan aika huomaamaton korkeiden punaisten kerrostalojen keskellä ja näyttää lähinnä satama-alueen varastorakennukselta. Kalliista ja varsinaisesta eliittikoulun maineesta huolimatta rakennus ei ole sisältäkään sen hienonpi: painavat ovet, seinien sininen väri ja ankeat käytävät luovat laitosmaisen ellei jopa (mieli)sairaalamaisen vaikutelman. Rakennus ei ole suoraan sanottuna kolkko, mutta ei se ihan kodikaskaan aina ole. Aula ja juuri uusittu kahvila ovat katolla olevan ulkoilutilan lisäksi koulun viihtyisimpiä paikkoja. Eliittisen yksityiskoulun maineesta kielivät ulospäin näennäisen runsas opetusmateriaali, -välineet ja toisen kerroksen tummasävyinen, viimeisen päälle upea teatteri spottivaloineen. Koulussa on tosin edelleen kesän jäljiltä menossa remontti, joskin paikka oli paremmassa kunnossa nyt kuin viikko sitten, kun nopeasti haimme lasten kanssa heidän orientaatio-/informaatiomateriaalinsa.

Orientaatiopäivä oli tarkoitettu nimenomaan uusille, tuleville oppilaille ja heidän vanhemmilleen. Koska Jannen ja Meemin oli mentävä töihin, jäimme Leon kanssa hengaamaan muiden uusien isien ja äitien kanssa. Wivi meni lähes heti kouluun saapumisen jälkeen reilun kahden tunnin englannin testiin (jonka läpäisi kevyesti, eikä lue englantia toisena kielenä), kun vanhemmille oli järjestetty aamukahvi makeine pullamössöineen toisen kerroksen puutarhassa. Muutama kymmenen vanhempaa ympäröi meitä puutarhassa, joka yritti näyttää viihtyisältä onnistumatta siinä, kun Leo kyllästyi lähes kuoliaaksi, minä vanavedessä. Muutamat keskusteluyritykset toisten vanhempien kanssa tyssäsivät puoliksi tukahdettuihin hymähdyksiin kerrottuani olevani Taalaksen perheen maijapoppanen. Vastailin siis suomeksi Leon loputtomiin kysymyksiin, koska lähdetään ja kommentoin ikuisia mä-en-kestä-olla-täällä-enää-hetkeäkään lähes anteeksi pyydellen. Aamulla olimme ottaneet Leolle pienen pelikonsolin mukaan, mutta kotelo osoittautui tyhjäksi.

Suurin osa koulun puutarhasta (Leon ottama kuva)

Kärvistelin kaksi ja puoli tuntia nirppanokkaisten vanhempien keskusteluryhmien ulkopuolella vain, koska ajattelin rehtorin ja henkilökunnan esittäytymisen, opetussuunnitelman ja kouluvuoden infotilaisuuden ja koulukierroksen olevan sen arvoisia, mikä osoittautui vuosisadan yliarvioinniksi. Opettajat esitelmiöivät omaa henkilökohtaista opetusuraansa, esittelivät omia vastuualueitaan joko liian pitkään ja epäselvästi tai liian lyhyesti ja ytimekkäästi, ja opetussuunnitelma ohitettiin kommentilla joka vuosi kasvavista vaatimuksista, että oppilaat kantavat mukanaan koulun hyvää mainetta. High schoolilaisten tutoroppilaiden vastuulla oleva koulun tiloihin tutustuminen oli ehkä vielä pahempi: vaikka oppilaita oli tuhottomasti, jaettiin uudet oppilaat vanhempineen epämääräisesti kolmeen ryhmään. Ryhmiä vetäviä oppilaita oli meidän ryhmässämme ensin viisi tai kuusi, mutta kierroksen päätyttyä tutoreita oli jostain syystä enää vain kaksi. Kierros ei muutenkaan valottanut koulun toimintaa yhtään, sillä kiersimme kerroksesta kerrokseen välillä tungeksien kasassa oven suussa, kun toinen meitä kierrättävä tyttö kertoi missä olimme. Tässä on mediahuone. Jos olet kiinnostunut mediasta, voit tulla tänne. (Mitä jos olisit vaikka kertonut, mitä siellä voi edes tehdä?!) Ryhmämme oli kaiken lisäksi vielä niin iso, että kuulin vain muutaman oven kohdalla, minkä luokkahuoneen ohi kuljimme.

Aloin olla kierroksen jälkeen varsin kypsä koko orientaatioon, ja siirryimme Leon kanssa jumppasaliin, minne vapaaehtoisten vanhempien komitea oli järjestänyt meille uusien oppilaiden vanhemmille ruokailun. Vapaaehtoiset olivat kuulemma nähneet paljon vaivaa, ja jopa tiskasivat astiat ruokailumme jäljiltä käsin. (Toivottavasti olivat muistaneet hankkia kumihansikkaat, ettei hoitolasta haettu kynsilakka liuonnut veteen.) Ruokailua ylistettiin etukäteen, mutta jälleen kohdalle osui varsin suuri virhearvio. Intialainen ruoka oli täynnä currya ja poltti suuta. Jäävuorenhuippuna olivat kuitenkin neljä kotirouvaa, jotka luulivat minun olevan koulun oppilas, sen sijaan olin maijapoppanen, lastenhoitaja, työntekijä, jolla ei ole päivisin aikaa sosialisoida lounaan ääressä ja kerätä koulunhyväksi rahaa. Vierailun pilasi vielä opettaja, joka suhtautui minuun alentuvasti jo ennen kuin olin esittänyt kysymykseni koulusta.

Matkalla kotiin haukuimme kouluvierailuamme kilpaa Leon kanssa puhuen melkein toistemme päälle. Ruuasta oli tullut maha kipeäksi (myös Leolle), ja vajosin kotona vihdoin sängylleni vain todetakseni, että meidän piti puolen tunnin kuluttua lähteä hakemaan Wiviä koulusta kotiin. Olin niin kiukkuinen, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Ärtymystäni lisäsi entisestään vielä ajatus, että olen lähes papereita vailla kasvatustieteiden maisteri, tuleva opettaja. Olen täällä omasta tahdostani, en matkusta kenenkään siivellä ja elätän itseni. Ja aioin elättää jatkossakin. Kiitos typerät ja aivottomat kanat, joiden takia tuhlasin päivästäni lähes puolet tuntien itseni tyhmäksi ja arvottomaksi. Minulla on sentään viittä vaille valmis yliopistotutkinto ja magna cum lauden arvoinen tutkielma. Tästä lähtien unohdan maijapoppastelut ja esittelen itseni lasten tutorina (tutor=kotiopettaja), yksityisopettajana. (Ja kiitos Meemille, joka oli täysin samaa mieltä kanssani. Vaikka näiden vanhempien kohdalla arvostelu kohdistuu nimenomaan Meemin työssä käyntiin, sillä sehän tarkoittaa juuri sitä, että hän on huono äiti, joka jättää lapsensa maijapoppasten sateenvarjojen suojiin.)

Tulevana opettajana olen monesti miettinyt muun muassa vanhempain iltojen järjestämistä. Asiaa ei (yllätysyllätys) opeteta koulussamme lainkaan. Malliakaan ei oikeen voi saada mistään, mutta tämän päiväisen orientaation pohjalta voin sanoa, että nyt tiedän, minkä pohjalta en ainakaan vastaavaa tilaisuutta suunnittele.

Huh, kun tuli tilitettyä. Mutta kyllä helpotti. Laitan loppuun vielä Leon ottaman kuvan Uniksen puutarhan patsaasta. Annoin Leolle kameran, että kahdesta ja puolesta tunnista loput puoli tuntia menisivät vähän nopeammin, ja niinhän se ehkä meni. Muutaman taiteellisen otoksen kera, tämä on mielestäni aivan mahtava.