Trick or treat?

Kun en ehtinyt eilen laittaa kuvia, laitan nyt. Eli tämäpä on nyt Halloween treat!

Kurpitsoja!

En jaksanut nostaa tätä kurpitsaa,
se oli niin painava!

Jokun talon piha Queensissä.

Nämä löytyivät pihalta jo lokakuun alussa.

Myös Upper East Sidella osataan.

Näihin on hyvä kerätä karkkia.

Jos ei kurpitsakori kelpaa, niin aina voi valita Elmon tai Hello Kittyn.

Karkkiakaan ei saa ihan pienissä pakkauksissa...
tai saa, jos ostaa ensin jättisäkin ja sitten avaa sen.

Tältä näytti kaupoissa heti lokakuun alussa.

Pukuja löytyy myös vauvoille...

... ja tietysti aikuisille. Tämä puku tosin jäi kauppaan.

Halloween

Tässä maassa Halloween on iso juhla. (Toisaalta, mikä ei olisi..?) Yhden jos toisenkinlaista koristetta, pelotusta tai kostyymiä on kaupassa kuin kaupassa, ja Halloweenia varten on omat kauppansa. Meitäkin vastapäätä oli tyhjä kauppatila, johon syyskuussa aukesi Spirit-niminen Halloween myymälä vain kummajaisten juhlaa varten. Mainokset kaupasta olivat tyhjän liiketilan ikkunoissa jo tänne saavuttuamme.

Sen lisäksi, että Halloween on yksi varsin kaupallisista juhlista, siihen suhtaudutaan yhtä "vakavasti" kuin jouluun. Talot pihoja myöten koristellaan mitä mauttomimman näköisiksi ja välillä tuntuu, että käveleekin juuri sen kauhukartanon, josta on tehty monia elokuvia, ohitse.

Parin viikon ajan on kadulla näkynyt ihmisiä naamiasasuissa ja useimmat baarit ja ravintojat, kampaamot ja kynsihoitolat on laitettu Halloweenin hengessä karmaiseviksi. Lähes jokaisessa tapahtumassa on pukukilpailu ja voittajalle saattaa hyvinkin napsahtaa käteen useita satoja dollareita. Ihmiset siis panostavat pukuihinsa enemmän tai vähemmän palkinnon toivossa. Surullisinta on kuitenkin se, että naisille suunnattujen pukujen kankaat on käytetty miesten pukujen toppauksiin. Kuolleiden yönä naiset palelevat lähes olemattomissa puvuissaan, kun miehet hikoilevat kolmin kertaisten toppausten verhotessa jostain syystä heidän vatsaansa ja alapäätä. Tämä on kaiken lisäksi tekosyy amerikkalaisille kotiäideille toteuttaa fantasioitaan. Löysätä nutturaa kerran vuodessa. Aika säälittävää, vielä kun samaan aikaan lapset kiertävät kepposet mielessään ovelta ovelle ja keräävät karkkia enemmän kuin ehtivät jouluun mennessä syödä.

Kaikesta tästä huolimatta tunnen itseni varsin kotoisaksi vampyyrien, noitien, kummajaisten ja muiden roolihahmojen seassa. Itse kehittelin omista vaatteistani jo neljä asukokonaisuutta, mutta päädyin lopulta lampunhenkeen ja Minni Hiireen. Tämän perheen lapset jättävät karkinkeräyskierroksen väliin, mutta talostamme löytyy Minni Hiiren lisäksi Harry Potter, Shaft sekä kaksi siivekästä hahmoa. East Villagesta lähtee myös Halloween kulkue liikkeelle, jota tämä sekalainen seuraunta lähtee katsomaan.

Karkki taikka kepponen, lepyttelyyn noitien, jekut estää namunen...

Musiikkia

Jossain vaiheessa suunnittelin, että pyrin soittamaan viulua päivittäin vähintään tunnin ajan. Todellisuus kuitenkin iski vastaan ja soittaminen on viime aikoina taas jäänyt. En myöskään ole ehtinyt etsiä viulunsoitonopettajaa, mutta sitäkin olen alkanut miettiä uudestaan - onko tunneista hyötyä, jos en ehdi harjoitella?

Toin mukanani joitain nuotteja, asteikko- ja etydivihkot. Tein oma-aloitteisesti harjoitusohjelman itselleni: joku asteikko pariäänineen (kyllä!), sormi-/jousiharjoitus, etydi, Vivaldin kolmeosainen A-molli konsertto ja Thaisin Meditaatio. Asteikon ja kappaleiden soittamiseen menisi yleensä pari tuntia, mutta viime aikoina olen valikoinut vaikeita kohtia ja soittanut eri juttuja vuorotellen, kun ei ole ollut juuri aikaa soittaa. Silloin tällöin olen soitellut myös irlantilaisia kappaleita ja improvisoinut. Toissa päivänä sain vielä iskän lähetyksen, että voin soittaa irlantilaisia ja muita kappaleita taustan kanssa!

On jännä huomata itse, että asteikkojen soittaminen on puhtaampaa ja pariäänet onnituvat helpommin. Toissa viikolla melkein jopa suututti, kun ei ollut tarpeeksi aikaa soittaa ja jouduin siirtymään asteikon soitosta eteenpäin.  Jostain on yhtäkkiä löytynyt halu pystyä soittamaan asteikot puhtaasti ja kirkkaalla äänellä, pariäänistä puhumattakaan. Toivottavasti sama tunne löytyy vielä uudestaankin.

Pianon puuttuessa, olen alkanut taas muistella sointuja kitaralla. Tällä perheellä on kaksi kitaraa ja Wivi aloittaa kitaratunnit uudestaan osana koulua. Ostin sointuoppaan ja nyt soittelen suhteellisen helpoilla soinnuilla jo melkein kymmenen kappaletta, joiden joukossa on muun muassa Rednexin Wish You Were Here ja Within Temptationin Utopia. Opetan sointuja myös Meemille (ja Leolle), joka on päättänyt ryhtyä rocktähdeksi. Onneksi Meemi ei sentään vielä ole luopunut päivätyöstään.

Jokapäiväinen elämä

Elämä alkaa asettua uomiinsa ja jokapäiväinen rytmi löytyä. Lapset heräävät seitsemän aikaan, kouluun lähdetään kävelemään kahdeksalta. Minun päiväni alkaa samoihin aikoihin, vien lapset kouluun ja jos tulen takaisin kotiin, olen kotona ennen yhdeksää.

Lasten koulupäivä päättyy kolmen aikoihin, eli väliin jää noin kuusi tuntia vapaata aikaa. Tällä välillä yleensä käyn jumpassa, hoidan taloutta (pyykkiä, silitystä, astioiden pesua, yleistä järjestelyä...), soitan viulua tai kitaraa, käyn kaupungilla ja joskus katson TV:tä tai luen. Päivät menee kuitenkin hyvin nopeasti, enkä ehdi tehdä puoliakaan siitä, mitä yleensä suunnittelen.

Kolmelta pitää olla koululla hakemassa ensin Leoa ja sitten odotella vartin verran, että Wivi pääsee tunnilta. Sitten tullaan kotiin syömään välipalaa ja tekemään läksyjä. Vanhemmat tulee kotiin yleensä viimeistään seitsemän aikaan, ja iltaruoka syödään yleensä yhdessä sen jälkeen. Ruuanlaitto on osittain omana vastuunani, joskus improvisoin itse, joskus saan ohjeet ja joskus vain lämmitän Meemin edellisenä päivänä valmiiksi tekemää ruokaa.

Ilalla yleensä luen, katson TV:tä ja tarkistan sähköpostia. Joskus saatan vielä soitella illalla, mutta aika harvoin, sillä tullessani illallisen jälkeen alhaalta huoneeseeni, kello on usein jo puoli yhdeksän.

Suomenkielenopetus tulee vielä osaksi viikkorytmiä, kerran viikossa (päivä vielä auki, mutta perjantaita on mietitty) minun on tarkoitus opettaa pienelle lapsiryhmälle (ehkä seitsemän suomenkielistä lasta, 7-13-vuotiaita) kaksoistunti (2 x 45 minuuttia) suomenkieltä. Opetus alkaa mahdollisesti ensi viikolla.

Raaka kana

Yh. Eilen illalla piti laittaa ruokaa. Meemi antoi ohjeet: leikkaa saksilla kanasta suikaleita ja paista. Helppoa? Ei ihan niin. Kumpikaan meistä ei tiennyt etukäteen, että kana on kokonainen luineen päivineen. Kun olin ensin tapellut Leon kanssa koulutehtävät läpi, aloin laittaa kiukkuisena ja nälkäisenä sitä kanaa, joka osoittautuikin kokonaiseksi. Jossain vaiheessa kävi kyllä mielessä, että tiesiköhän Meemi kanan olevan kokonainen, mutta siinä vaiheessa olin kyynärpäitäni myöten kananrasvassa, raa'assa kananlihassa ja ties missä muussa ällötyksessä. En siis siinä vaiheessa enää jaksanut välittää. Ainoa ajatus päässä oli "gross" (ällöttävää), mutta jatkoin kanan perkaamista ja leikkelyä hammasta purren.

Kun kiskoin väkisin lihapaloja irti luista, ajattelin, etten enää ikinä koske raakaan lihaan saati sitten syö lihaa. Olin vakuuttunut, etten pysty syömään koko iltana ja voin pahoin. Lähes vannoin alkavani kasvissyöjäksi, mutta kun vihdoin tappelin kanasuikaleet paistumaan pannulle ja lopulta taioin jostain kanakastikkeen, huomasin olevani hyvin nälkäinen, ja valkoinen, kypsä kananliha olikin aika houkuttelevaa.

Kun vihdoin päästiin syömään (kun Meemi oli tullut kotiin), pystyin jo melkein nauramaan koko kanaepisodille. Meemi totesi, että minun olisi pitänyt unohtaa koko kana, kun huomasin siinä olevan luita. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut, ja kastikkeesta tuli hyvää. Mutta kanan perkaaminen oli kyllä ensimmäinen ja viimeinen kerta, kiitos vain.

Oma huone

Huone on vihdoin kokonaan valmis ja täytyypä sanoa, että todella pidän huoneestani! Ehkä sillä on jotain tekemistä senkin kanssa, että tavaraa ei ole liikaa ja siistinä pitäminen on kohtuullisen helppoa... Mutta sen lisäksi pidän erityisesti huoneen värimaailmasta, matosta ja verhoista.

Ovelta päin otettu, yleisnäkymä huoneesta

Sohvanurkkaus ja ufo-lamppu (kuva sängyltä päin)

Sänkynurkkaus ja pöytä, josta en niin kamalasti pidä.
Se on kuitenkin kätevä, kun siinä on pyörät.

Eilen illalla, kun katsoin koneelta vielä Täydellisiä naisia, himmeän ufo-lamppuni valossa liikahti jotain. Kyllä vain. Pieni hiirihän se vipelsi patterin alla, se tuli lattiassa olevasta reiästä (täällä todella osataan rakentaa). Se meni kyllä samantien takaisin, mutta siitä huolimatta, kun olin katsonut jakson loppuun, loikkasin sängyltä sohvalle sammuttamaan nurkan lattialla olevan lampun. Sitten loikin pilkko pimeässä takaisin sänkyyni ja keräsin peiton helmat tiukasti ympärilleni.

Seuraavaksi tunsin itseni varsin tyhmäksi ja naurettavaksi ja aloin lähes nauraa ääneen. Pieni hiiri olisi varmasti säikähtänyt pienintä liikettä minun suunnalta enemmän kuin minä sitä ja sännännyt jopa nopeammin takaisin koloonsa. Lähes kymmenen vuotta sitten juoksin vanhan maalaistalon sisällä hiiren perässä ja yritin kantaa sitä paljain käsin takaisin ulos. Olen ehkä vieraantunut hiiristä, mutta siitä huolimatta alivuokralaiseni oli varsin suloinen pyöreine korvineen viipottaessaan edestakaisin.

Niin tai näin, nyt reiän päällä on kasa painavia kirjoja, koska hiiri riensi tänään illallla tutkimaan kolmannen kerroksen oleskelutilaa, kun lapset katsoivat TV:tä. Huuto ja kiljuminen kuului ensimmäiseen kerrokseen asti, ja Meemi ja Leo alkoivat etsiä hiirenloukkua, jota ei onneksi löytynyt. Pienen söpön hiiren poissa pitäminen on kuitenkin eri asia kuin tappaminen.

Brooklyn

Tutustuin muutama viikko sitten Jannen työkaverin au pairiin Karolinaan, kun hän otti yhteyttä, josko Onni tulisi leikkimään Leon kanssa. Pojat tulivat hyvin juttuun, ja meillä oli aikaa tutustua. Sovittiin sitten, että kävellään Brooklyn Bridgen yli viikonloppuna ja niin menimmekin pari viikkoa sitten.

Suureksi pettymykseksi en nähnyt ensimmäistäkään.

Sillalta näkyy myös Vapauden patsas.

Kävelimme Brooklyn Bridgen yli kuumassa ja aurinkoisessa säässä ja kiertelimme hetken Brooklynin kaduilla. New Yorkissa Brooklyn on ilmeisesti nykyään the place to be. Ymmärrän kyllä, miksi perheet haluavat asua mielummin siellä kuin Manhattanilla: Manhattanin jälkeen oli hyvin outoa olla keskellä kolme kerroksisia puutaloja, söpöjä pikku pihoja ja hiljaisuutta. Autoja ei juuri ollut liikkeellä, eikä liikenteen äänet kuuluneet. Tuntui vähän kuin olisi ollut jossain toisessa maassa.

Rannan lähellä meni puistotie, josta oli näkymä Manhattanille.

Manhattanin eteläinen kärki ja East River

Manhattan Brooklynista päin

Puisto Brooklynissa ja Manhattanin eteläinen kärki, välissä East River

Uusia asioita

Ruuanlaitto: Perunoiden keittäminen ja kasvisten hyöryttäminen mikrossa oli varsin välttämätöntä, kun ei meillä ollut kunnon hellaa, mutta nyt ruuanlaitto sujuu ensimmäisen kokeilun perusteella varsin hyvin (pitää vaan muistaa pitää vettä lähellä, ettei ruoka kuivu tai pala pohjaan). Riisikeitin oli myös uusi ja varsin toimiva asia.

Sushi: Uusi lempiruokani, vaikka kävinkin jo kesällä kokeilemassa sushia ensimmäisen kerran, on koko kokeilu kyllä jatkunut täällä. Raakaa kalaa, ankeriasta, avokadoa... mikä tahansa menee! Nimesimme perjantait sushi-perjantaiksi, sillä perjantai on take away -ilta ja päätimme syödä perjantaisin sushia. Nam!

Osterit: Kävimme ensimmäisenä päivänäni täällä syömässä ulkona P.J.Clarksissa ja tilasimme aluksi Naked Cowboy -nimisiä ostereita. Raakoja ostereita - ja hyviä!

Eläimet: Lasten kanssa kävimme Central Parkin eläintarhassa. Harmitti, kun emme nähneet lumileopardia, monenlaisia muita eläimiä kyllä. Lapsilla oli mennä jo hermot, kun en meinannut lähteä jääkarhujen luota ollenkaan pois. Siellä oli myös muun muassa pingviinejä, apinoita ja erilaisia trooppisia lintuja.

Manhattan

Reilu kuukausi on nyt mennyt ja siellä täällä on käyty. Ensimmäinen kokonainen päivä täällä oli tutustumista: teimme koko porukan voimin kierros lähinaapurissa ja tutkittiin muutama varsin hyödyllinen paikka. Ensimmäinen todiste minusta täällä on kuva Central Parkissa.

Toisen viikon perjantaina kävimme lasten kanssa hakemassa Meemin töistä. Saimme kierroksen Meemin osastolla tavaten yhden jos toisenkin hänen työkavereistaan. Minut esiteltiin useasti perheen maijapoppasena (mistä pidin kunnes Uniksella nimikkeeseen suhtauduttiin hyvin nihkesti). Jannen työpaikalla kävimme joku ilta, kun Janne oli unohtanut puhelimensa töihin. Teimme Jannen ja Wivin kanssa iltakävelyn, sillä YK:lle kävelee tästä ehkä vartin verran.

Yhdistyneiden Kansakuntien päärakennus,
joka on nyt remontissa - muuten Meemin toimisto olisi täällä

Jokseenkin huteran näköinen kerrostalo.
Nämä ilmeisesti huojuvat tuulessa.

Näkymää keskustasta

Iltanäkymää keskustasta

Times Square

Times Square

Times Square

The Metropolitan Opera

Lauantaina kävin katsomassa ilmaisen ulkoilmanäytöksen The Metropolitan Operassa. Vuorossa oli Turandot, joka ei minulle ennestään ollut tuttu - edes musiikilta. Istuin hyvällä paikalla, vaikkakin sivussa. Ilma oli vähän viileä ja palelin lähes koko ajan, mutta se ei kokemusta haitannut. Paikan päällä oli suurin piirtein 2000 ihmistä! Kokemus oli kertakaikkisen upea: yllä Manhattanin tähtitaivas, isolla ruudulla upea ooppera, jossa oli mahtava musiikki (iho oli koko ajan kylmillä väreillä). Kun näytös alkoi, melkein unohdin missä olin, sillä musiikki häivytti tehokkaasti liikenteen pauhun.

Kaksi tuntisen näytöksen jälkeen päätin kävellä kotiin. Kävelin ripeää tahtia, ja uskomatonta kyllä, liukastuin tasaiseksi kuluneella asfaltilla tasapohjaisilla gladiaattoreillani. Hetken tasapainottelin kuin Bambi liukkaalla jäällä, mutten saanut pidettyä itseäni pystyssä. Liu'uin kovaa toisella polvella tietä pitkin ja muksahdin lopuksi vasemmalle kyljelleni. Lonkkaan sattui, kämmeniin sattui ja polveen sattui, mutta nousin samantien ylös ja jatkoin kävelyä. Kipu hellitti hetken kuluttua ja vasta muutaman korttelin kuluttua tajusin vasta, että polvessa oli avohaava, joka ei kuitenkaan vuotanut pahasti. Kävelin kotiin., vaikka tunsin polven turpoavan. Käveleminen vain tuntui paremmalta ajatukselta, koska joka kerta kun jouduin pysähtymään valoihin, jalka tuntui vähän jäykältä, mutta helpotti, kun liikuin. (Tosin, muutama kortteli ennen kotia mietin irvistäen, että käveleminen ei ehkä ollut kaikista järkevin idea... mutten ajatellut, että satutin polveni ihan näin pahasti.)

Kotona hain pakastimesta ensitöikseni jäitä ja suuntasin puhdistamaan jalkaani. En kuitenkaan saanut hoitaa jalkaani itse, vaan Meemi istutti minut kylpyhuoneeseen ja kaivoi lääkkeet esille. Janne esitti kysymykset, Meemi hoiti ja Wivi toimi apuna. Leo oli ehtinyt juuri aikaisemmin nukahtaa, kello oli kuitenkin jo yksitoista. Loppu viikonlopusta ja koko alkuviikko onkin sitten mennyt sisällä. Polvessa on kämmenen kokoinen mustelma ja se on edelleen turvonnut. Eilen ja tänään olen kuitenkin hakenut ja vienyt lapsia kouluun. Pitää vain yrittää muistaa kävellä vähän rauhallisemmin. (Huvittavinta tässä on se, että kompastelin koko kesän leirikeskuksella puunjuuriin ja muihin kivenkantoihin loukkaamatta itseäni sen pahemmin ja nyt, tasaisella esteettömällä asfaltilla jalat menevät alta. Pöh.)

Perheenjäsen

Viime viikolla joku päivä Meemi totesi, että Joanna sopii hyvin tähän perheeseen, kun se pesee pyykkiä keskellä yötä. Kello oli tosin vasta iltakymmenen ja nostelin vain märkiä pyykkejä koneesta kuivausrumpuun, mutta kuitenkin. Tänään taas mietin, että viihdyn niin hyvin, ettei oikeastaan ole koti-ikävä. Se on kummaa. Mutta hyvin minut otettiin vastaan ja otetaan mukaan kaikkeen. Ongelmia ei ole minkään suhteen, mutta tämänhän jo tiesin etukäteen. Täällä minusta pidetään huolta ja olen todellakin perheenjäsen. Enpä olisi parempaa perhettä voinut toivoa!