Hui kamala, enpä tajunnut, että kirjoitin viimeksi kaksi kuukautta sitten. Ehkä pitäisi kirjottaa useammin ja lyhyempiä juttuja. Tuntuu kuitenkin, että tekemistä on niin paljon, ettei ehdi. Tai sitten ei vain huvita kirjoittaa.
Suomessa kotona käyminen tuntuu yhtäkkiä unelta ja on välillä vaikea uskoa, että olin täältä poissa. Samalta tuntui kotiin tuleminen jouluksi: kotipihassa naurahdin ja totesin, että tuntuu kuin ei olisi poissa ollutkaan. Piha näytti samalta. Ihan kuin olisin tullut vain Hämeenlinnasta käymään kotona. Sisällä oman huoneen kaappi oli sekaisin ja olohuoneeseen oli ilmestynyt lainaan kuntopyörä. Kaikki oli tuttua ja helppoa.
Takaisin lähteminen oli helppoa. Nyt ei jännittänyt, koska elämä tällä mantereella oli jo tuttua. Kun kävelin Manhattanin illassa kotiin, hymyilin itsekseni ja tähyilin korkeita taloja (mitä new yorkilaiset eivät tee) - siitäkin huolimatta, että matkalaukullinen ruisleipää, suklaata ja juustoa sekä maksamakkaraa jäi matkan varrelle.
Siitä huolimatta, että lähtö oli helppo, takaisin tuleminen ei yhtäkkiä ollutkaan. Väsymys, aikaero ja kuukauden aika vaikuttivat omalta osaltaan, mutta jostain syystä kaikki olikin ylösalaisin. Vaikka Noora tulikin samana iltana, vasta viikon jälkeen pystyin oikeasti toteamaan, että nyt on hyvä olo olla täällä. Ehkä asiaan vaikutti myös se, ettei perhe ollut kotona ja tuli vasta lähes viikon jälkeen. Olin lähes unohtanut, kuinka ihania lapset ovat (kun eivät kinaa keskenään, tai laita vastaan läksyistä), ja Leo on tähän mennessä pelastanut monet illat; Nooran saatettua matkaan ja käytyäni katsomassa Narnian olin itkun partaalla ja suunnittelin sulkeutuvani loppu illaksi huoneeseeni, mutta Leo toivotti ovella tervetulleeksi vettäsyöksevällä sormuksella. Kunnon nauru oli paikallaan, ja loppuilta oli hyvä alku ensimmäiselle työviikolle. Siitä lähti normirutiinit ja elämä liikkeelle.
Nyt yritän epätoivoisesti hoitaa asioita Suomeen, mikä on aikaeron takia aika haastavaa. Kandidaatin tutkimustodistuksen hakemislomake ei olekaan ihan niin helppo, eikä kukaan vastaa sähköposteihin koululta. Projektiopinnot pitäisi saada alkuun, mutta jälleen ei vastausta. Laitoksen sivuilta ei saa tietoa asioista ja kaikki pitäisi hoitaa henkilökohtaisesti - meidän laitkosella siis. Tampereellahan kaikki toimii jo sähköisesti, mutta ei Hämeenlinnassa. Niinpä niin. No, teenpä kaiken, minkä itse voin ja sitten vain odottelen. Ei kai tässä muuta voi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti